Vesi, elämän lähde

Hei jälleen!

Ihan aluksi teille kaikille lukijoille ja kanssakulkijoille tiedoksi, että nyt kun tämä blogi ei ole enää osa opintojani, tarkoitukseni on päivittää sitä vähintään kerran viikossa; toivottavasti useamminkin, mutta ainakin sen verran. Päivän, parin välein käyn kuitenkin tsekkaamassa, mitä jälkiä te muut olette tänne jättäneet, ja vastailen teidän kommentteihinne. Tiivis kanssakäyminen meidän asiasta kiinnostuneiden kesken on siis täysin mahdollista myös jatkossa. Eläköön ekologisuus, myös kukkakaupassa!

Katsoinpa eilen illalla tv-ykköseltä Ulkolinjan dokumentin "Pullovesibisnes". Se ei suoranaisesti liittynyt kukkabisnekseen, vaan nimensä mukaisesti pullovesibisnekseen erityisesti markkinajohtajafirman vinkkelistä. Koska omat ajatukseni ovat kuitenkin vahvasti kukkabisneksissä, sain tästäkin dokkarista hyvän aasinsillan kukkabisneksiin. Jo aiemmin olen aikonut kirjoittaa tänne blogiin vesikysymyksistä ja nyt ne tämän dokumentin myötä tulivat jälleen ajankohtaisina mieleeni.

Suosittelen muuten: katsokaapa tuo Ulkolinja vaikka Ylen Areenasta. Mitä olette mieltä, kuuluuko puhdas vesi ihan kaikille vai onko se markkinahyödyke?

Kotimaisella ruusutarhalla vieraillessani yrittäjä jutteli kanssani ympäristöasioista kukkatuotannossa, ja hän korosti vesitaseen (tai olisiko oikeampi termi vesijalanjälki?!) laskemisen tärkeyttä suhteessa muihin mahdollisiin ekologisuusmittareihin. Rivien välistä luin, että hänen mielestään Suomessa veden käyttö ei ole iso ongelma verrattuna muihin tuottajamaihin. Tuhansien järvien maassa on puhdasta vettä, eikä täällä ole valtavia kukkaplantaaseja. Meidän ongelmamme eivät liity niinkään veteen kuin esimerkiksi kylmään ja pimeään talveen (vaikka etunsa niilläkin, tautien ja tuholaisten määrää vähentävinä tekijöinä; asiat eivät koskaan ole mustavalkoisia).

Kun etsii tietoa maista, joissa kukkatuotanto ja vesipula yhdistyvät, esille nousee usein Kenia. Muun muassa Kenian Naivasha-järven alueella on paljon kukkatuotantoa ja järvi kärsii siitä; etenkin ei-sertifioitujen, ns. mustien tilojen toiminnasta. Alue on ylikansoitettu, koska kukkatarhoille tarvitaan valtavasti työntekijöitä. Vettä tarvitaan niin ihmisille kuin kukillekin, mutta tässä taistelussa bisnes vie helposti voiton, joten ihmiset jäävät toiseksi. Toiseksi tai kenties viimeiseksi jäävät myös alueen eläimet, kuten kalat ja kosteikkoalueilla viihtyvät, aiemmin runsaslukuiset linnut. Vettä johdetaan pois ja sitä haihtuu huomattavasti enemmän kuin sitä sateiden mukana tulee. Jätevedet lasketaan järveen kaikkine kemikaaleineen, joten myös veden laatu on muuttunut huonoon suuntaan. Naivashaa uhkaavat niin rehevöityminen, saastuminen kuin kuivuminenkin. Naivasha-järvi on vain yksi esimerkki; Keniassa vastaavia kärsiviä järviä on muitakin, ja olen varma, että niitä löytyy myös muista maista, joissa suurtuotantoa on.

Pelkästään negatiivisiä askelia ei silti oteta edes Keniassa. Sadeveden talteenottaminen on käytössä, samoin kasteluveden kierrätys, jota muuten käytetään Suomalaisessakin tuotannossa. Kierrätys auttaa säästämään vettä ja vähentämään käyttöön tarvittavia lannoitemääriä, mutta siinäkin on omat riskinsä tuotannollisesti:

"Periaatteessa kasvihuoneyritysten vesiensuojelu on helpompi toteuttaa kuin
avomaatuotannossa tai peltoviljelyssä, koska kasvihuonetuotannossa voidaan kastelu ja
ravinteiden annostelu kontrolloida huomattavasti paremmin pelto-olosuhteissa
tapahtuvaan tuotantoon verrattuna. Huolimatta tästä voi kasvihuonetuotanto – tuotannon
intensiivisyyden takia - aiheuttaa huomattavasti suuremman tuotantopinta-alaa kohti
lasketun ravinnekuormituksen kuin tavallinen peltoviljely. Tämä ongelma voidaan
kasvihuonetuotannossa kuitenkin ratkaista keräämällä ylikasteluvedet talteen ja
esimerkiksi kierrättämällä ne takaisin tuotantoon. Suljettuihinkin kastelujärjestelmiin
liittyy kuitenkin vielä paljon epävarmuuksia (kierrätysveden desinfiointiongelmat).
Lisäksi niiden investointikustannukset tuntuvat monesta yrittäjästä liian kalliilta (esim.
Näkkilä 1999). Suljetuilla järjestelmillä voidaan saavuttaa tiettyjä kustannussäästöjä,
esimerkiksi lannoitus- ja vedenhankintakuluja voidaan vähentää, mutta suljetusta
järjestelmästä aiheutuu toisaalta myös lisää muuttuvia kustannuksia, kuten vesi- ja
kasvianalyysikuluja (Näkkilä 1999)."

Lainaus on kyselytutkimuksesta "Kasvihuonetuotanto ja ympäristö" (Grönroos, Nikander 2002), johon linkki tässä: http://www.ymparisto.fi/download.asp?contentid=12591 

Haasteista huolimatta niin vedenkäyttöä kuin ravinnepäästöjä ajatellen suljettu kastelujärjestelmä vaikuttaa melko hyvältä ratkaisulta: veden ja lannoitteiden säästö voi olla jopa 70 % avoimeen järjestelmään verrattuna. Ehkä jonain päivänä menen tutustumaan teknologiaan tarkemmin jollekin asiaa hyvin tuntevalle puutarhalle.

Vesiasiat ovat valtavan laaja palapeli, enkä tässä kirjoituksessakaan onnistu kuin vaivoin pintaa raapimaan; ainakaan tällä yhdellä istumalla. Vielä lopuksi nostan esille yhden maan ja sen ongelmat:

"Hollantilaisen kukkaviljelyn kasvu kääntyi ensi kertaa historiansa aikana laskuun vuonna 2002. Muutos oli pieni, mutta kertoo alan vaikeuksista. (P&K 2003/48, 5.) Hollannissa kasvihuoneviljelyn kokonaisala ei juuri kykene kasvamaan, maan pohjavedet ovat saastuneet viljelyssä käytetyistä kemikaaleista ja pienet viljelmät eivät enää pärjää tiukentuneessa kansainvälisessä hintakilpailussa, vaan joutuvat lopettamaan. Toisaalta lähes jokaista tuotetta vaivaa jatkuva ylituotanto. Myös työvoiman saatavuus on osoittautunut ongelmaksi."

Lainaus on jo aiemmin esillä olleesta SASK-raportista http://sask-fi-bin.directo.fi/@Bin/d1d7e3a4fe532d3a04740231a4362912/1353315936/application/pdf/112856/LeikkokukkaselvitysSASK.pdf

Hollanti on meistä monelle Se Kukkamaa, Euroopan ykkönen. Monestiko on tullut mieleen, että pienenä maana se kuluttaa kohta itsensä loppuun; maaperä köyhtyy ja vesivarat hupenevat? Näin voi siis käydä muuallakin kuin jo valmiiksi kuivuuden kanssa kamppailevissa maissa.